Tukihoidot ovat olennainen osa myelooman hoitoa. Useimpien myeloomahoitojen, erityisesti solunsalpaajahoitojen aikana, veren soluarvoja on säännöllisesti seurattava. Jos hemoglobiini laskee alle 80 g/l, anemiaa tavallisesti korjataan punasolusiirroilla ("verensiirto"). Iäkkäillä ja sydän-verisuoni- tai keuhkosairauksia sairastavilla anemia aiheuttaa herkemmin oireita (hengästymistä, rytmihäiriöitä, rintakipuja), minkä vuoksi punasolusiirtoja voidaan tarvita jo hemoglobiinin laskiessa alle 100 g/l. Punasoluhormoneilla (erytropoietiini, "EPO", darbepoietiini) on hyvä teho myeloomassa erityisesti silloin, kun siihen liittyy munuaisten vajaatoimintaa. Munuaisten vajaatoimintaan liittyvässä anemiassa käytetään punasoluhormoneja säännönmukaisesti. Punasoluhormonit voivat kuitenkin lisätä laskimotukosriskiä, joten niitä on käytettävä varoen erityisesti silloin, kun käytössä on muita tukosriskiä lisääviä lääkkeitä.

Hoitojen aikana myös verihiutaleiden eli trombosyyttien määrä voi laskea. Jos hoitoihin liittyvä trombosyyttien lasku on huomattava (alle 10-20), annetaan

trombosyyttisiirtoja (verituote kuten punasolutkin). Myeloomaan saattaa joskus liittyä krooninen, pysyvä trombosyyttien vähyys, jolloin trombosyyttisiirtoja ei käytetä, koska tässä tilanteessa trombosyyttisiirroilla ei usein saada vastetta johtuen siitä, että elimistön vasta-aineet tuhoavat siirretyt trombosyytit nopeasti (ns. immunologinen trombosytopenia, "ITP"). Toisaalta tällaiseen trombosytopeniaan ei yleensä liity verenvuototaipumustakaan. Jos verenvuototaipumus on huomattava (toistuvasti mustelmia, nenäverenvuotoja, pitkittyneitä vuotoja hammas- tai muissa toimenpiteissä), tutkitaan veren hyytymistekijät, joissa saattaa olla puutoksia myeloomaan liittyen. Merkittävä verenvuototaipumus ei kuitenkaan ole tavallinen ilmiö myeloomassa.

Myeloomahoidot voivat laskea myös veren valkosoluja eli leukosyyttejä. Mikäli lasku on huomattava, sitä voidaan korjata leukosyyttien kasvutekijällä. Valkosolutasoa ei voida korvata verituotteilla, koska valkosolujen elinikä elimistössä on lyhyt, vain pari tuntia. Valkosolukasvutekijällä valkosolut saadaan nousemaan usein moneksi päiväksi, jopa parin viikon ajaksi. Valkosolujen mataluuteen liittyy vakavien infektioiden riski. Jos valkosolut ovat laskeneet riskialueelle, lääkäri varoittaa erikseen kuumeesta ja antaa ohjeet hoitoon hakeutumisesta. Yleisohjeena voidaan sanoa, että ainakin leukosyyttien ollessa alle tason 1, kuumeen ilmaantuessa ja noustessa tasolle 38 on hakeuduttava sairaalapäivystykseen nopean antibioottihoidon aloittamista varten. Myeloomahoitojen aikana leukosyyttien lasku on aina mahdollista, joten kuumeen noustessa veriarvot on aina tarkistettava sairaalan päivystyspoliklinikalla.

Erityisesti mikäli röntgenkuvissa on läiskäisiä luustomuutoksia tai osteoporoosia, aloitetaan myeloomalääkityksen lisäksi luustoa vahvistava lääkitys ns. bisfosfonaattivalmisteella. Valittavana on suun kautta otettavat tabletit (Bonefos®) tai laskimonsisäisesti annosteltava lääke, joka hoidon alkuvaiheessa annetaan kerran kuukaudessa. Laskimonsisäisesti annosteltavilla bisfosfonaateilla on harvinainen, mutta hankala haittavaikutus, leukaluun tulehdus (ns. aseptinen osteonekroosi). Hammastoimenpiteet saattavat olla tässä käynnistävänä tekijänä, jonka vuoksi hammastoimenpiteitä laskimoon annosteltavan bisfonaattihoidon aikana on syytä välttää. Parasta olisi tarkistaa hampaiston kunto ennen hoitojen aloittamista. Aina ennen hammastoimenpiteitä (kuten muitakin toimenpiteitä) niistä on keskusteltava myeloomaa hoitavan lääkärin kanssa, joka tarkistaa, että veriarvot ovat sellaiset, että toimenpide voidaan turvallisesti tehdä. Mikäli toimenpiteeseen liittyy huomattava verenvuodon riski, on lisäksi harkittava käytössä mahdollisesti olevan veren hyytymistä estävän lääkityksen (Marevan-tablettihoito, hepariinipistokset, asetyylisalisyylihappotabletit) keskeyttämistä ennen toimenpidettä.

Kalkkitabletit voivat olla hyvä lisä luustolääkitykseen. Kuitenkin niitä käytettäessä on seurattava veren kalkkiarvoa, joka voi myeloomassa nousta ja aiheuttaa munuaisten vajaatoimintaa. Jos munuaisten vajaatoiminta jää pysyväksi, veren kalkkiarvo puolestaan laskee myeloomahoitojen jälkeen, jolloin kalkkitabletteja tarvitaan tavallista enemmän. Tässä tilanteessa tarvittava kalkkimäärä arvioidaan verikokeen perusteella. Kalkki on muistettava mainita lääkelistassa, koska se voi esimerkiksi vaikuttaa antibioottivalintoihin.

Toisinaan myeloomaan voi liittyä laskimotukostaipumus, jolloin veren hyytymistaipumus johtaa tukoksiin ("veritulppiin") erityisesti alaraajojen laskimoissa. Tietyt myelooman hoidot (esimerkiksi talidomidi ja lenalidomidi) voivat erityisesti hoidon alkuvaiheessa lisätä tukostaipumusta niin, että on käytettävä veren hyytymistä estävää lääkitystä (Marevan-tabletit tai hepariinipistokset). Jalkojen laskimotukos ilmenee pinkeänä turvotuksena ja kipuna pohkeissa. Jalkojen laskimoista voi tukoksia siirtyä keuhkoihin, mikä ilmenee hengenahdistuksena. Jalkojen laskimotukos todetaan laskimoiden ultraäänitutkimuksella ja keuhkojen verisuonitukokset tietokonekuvauksella. Molemmissa hoitona on veren hyytymistä estävä lääkitys. Huomattavasti harvinaisempaa on tukosten ilmaantuminen muualle elimistöön, esimerkiksi vatsan alueen verisuoniin. Verikokeilla ei lisääntynyttä veren hyytymistaipumusta voida havaita, mutta eräiden hyytymistä estävien lääkkeiden annostelua on seurattava säännöllisin verikokein (esimerkiksi varfariini, Marevan®).

Myeloomaan liittyy usein lisääntynyt infektiotaipumus (riippumatta valkosolujen määrästä) ja infektiot, erityisesti keuhkoinfektiot, on aina hoidettava huolella. Yksi syy lisääntyneeseen infektiotaipumukseen on se, että myeloomassa plasmasolujen tuottamat vasta-aineet eivät toimi normaalisti, eikä niistä ole apua bakteerien ja virusten torjunnassa. Normaalien vasta-aineiden tuotto puolestaan on vahvasti häiriytynyt ja siten lisää infektioriskiä. Lisäksi suuriannoksinen kortikosteroidihoito ("kortisoni") lamaa elimistön puolustusmekanismeja ja tällaisen kortikosteroidihoidon aikana infektioiden suhteen on myös oltava valppaana. Autologisen kantasolujensiirron jälkeen ensimmäisten kuukausien aikana infektioherkkyys on erityisesti lisääntynyt ja silloin käytetäänkin antibioottiestohoitoa (sulfatrimetopriimi) 2-3 päivänä viikossa. Vyöruusu on myeloomapotilailla tavallinen ja se hoidetaan viruslääkkeellä. Vaikean infektion pääoire on kuume ja verikokeissa nähtävä CRP:n (C-reaktiivinen proteiini, tulehdusmittari) nousu.

Myeloomapotilaan on hyvä pitää rokotukset voimassa. Tavanomaisten rokotteiden lisäksi suositellaan ainakin influenssarokotusta syksyisin (myös perheenjäsenille) ja usein myös pneumokokkirokotusta, joka annetaan 5 vuoden välein. Mahdollisista rokotteista on aina syytä keskustella myeloomaa hoitavan lääkärin kanssa. Elimistön puolustuskykyä lamaavien hoitojen tai infektioiden aikana rokotuksia ei kannata antaa, koska silloin niillä ei saavuteta riittävää tehoa. Mikäli veren trombosyytit ovat hyvin matalat, rokotuksia ei pidä antaa lihaksensisäisesti, koska siitä voi aiheutua kivulias verenvuoto lihakseen. Eläviä rokotteita ei pääsääntöisesti käytetä, koska jos elimistön puolustuskyky on vakavasti lamaantunut, ne voivat käyttäytyä arvaamattomasti.

Psyykkisen tuen merkitystä myelooman hoidossa ei voi liiaksi korostaa. Koska myelooma on krooninen tauti, lääkärin ja muun hoitohenkilökunnan kannustavalla ja tukevalla asenteella on tärkeä merkitys, jotta positiivinen elämänasenne säilyy sairaudesta huolimatta ja potilas voi palata elämään mahdollisimman normaalia elämää.